Aamulla saattelin Janan vielä ulos kaupungista ja oikean tien varteen. Hassua, minä opastamassa saksalaista tyttöä saksalaisessa kaupungissa. No, gepsi on näppärä. Jana sille aluksi vähän hymyilikin, mutta ohajattuani meidät Tinan luokse, etsittyäni sillä itselleni majapaikan ja saateltuani Janan oikean tien varteen, kyseli hän jo gepsin hintaa.
Ajoin Frankfurtista Mainziin, eli Maintal Radwegin loppuun. Vähän olin pettynyt, kun alussa ei ollut mitään kylttiä reitistä, tai onnitteluja reitin suorittamisesta. Ei mitään. Ainoastaan tolppa, jossa oli ensimmäinen opaste.
Joku EU-rahoilla rahoitettu (logona sinivalkoinen pyöräilijä, jonka renkaina EU tähtiympyrät) Rhein-reitti Mainzista lähti. Varsinainen Rhein Radweg lähtee vasta myöhemmin. Seurailin Reiniä. Milloin lähempää, milloin kauempaa. Paljon ajoin rannassa menevää hiekkatietä.
Aloin olemaan aika loppu. Aikasempi reissu mukaanlukien olin nyt ollut 3 viikkoa matkassa ja kilometrejä oli kertynyt 1500km. Tuskalta tuntui Mainzista eteenpäin, eikä hiekkatietä pitkin ajaminen hommaa parantanut. Jossain sitten vastaan tuli leirintäalue, joka olikin hieno.
Teltta pystyyn, ja varmaan kaksi tuntia makasin vain puolikuolleena. Pari desin pulloa Jaegermaisteria Kioskista ja votka paukku ei nekään virkistänyt. No suihku sitten vähän virkisti. Näin myös pari itä-saksalaista (useampaan otteeseen olen täällä kuullut viitattavan näin, nämäkin pojat itse viittasivat DDR:ään) parikymppistä retkipyöräilijää tapasin. Pojat oli aivan loppu. Virkistyin heti, en nyt sentään noin loppu ole.
Pojat ajelivat Sveitsistä-Hollantiin. 1500km ja 16 päivää aikaa. Pojat olivat sankarireissulla. Liput liehuivat takalaukuista, etulaukussa kyltti reitistä ja vierailtavien maiden liput. Pojilla oli 9 päivää ja 900km takana. Oikealla asenteella pojat oli liikkeellä; heti leirintäalueelle päästyään avasivat he oluet.
Pojat oli suunnitellut Nordkapista etelään reissua. Mutta kuultuaan, että Suomessa on vain loputtoman pitkiä suoria teitä, metsää eikä ihmisiä missään olivat sitten vaihtaneet suunnitelmaa. On siis vielä Suomen brändityöryhmällä tekemistä.
Pojilla oli myös sellaiset koko pyörän peittävät suojat pyörille. Sellaiset, joita näkee joskus moottoripyörien päällä (talvi)säilytyksen aikana. En ihan heti keksi syytä tai näe hyötyjä, mutta pitääpä miettiä. Suojat nähtyäni, en enää poikien kanssa juttusille päässyt.
Uusi päivä, uudet fiilikset. Leirintäpaikalta eteenpäin tuli kylä, jossa oli viinitarhojen yli mäenpäälle rakennettu köysirata. Ajatus siitä, että moottorivoimalla yli, ja lasketellen rinnettä alas Reinin mutka suoristaen virkosi mielestä. Olisihan kondolihissi muutenkin näppärä kokemus. Jono ala-asemalla oli niin pitkä, että en edes ryhtynyt selvittämään mistä oli kyse. Myöhemmin kartasta näin yläpään sijainnin, mutta mitään yläasemaa ei oltu karttaan merkattu. En tiedä olisinko edes ylhäällä päässyt pois, vaikka pyörän mukaan olisin saanut.
Samaisesta kylästä (joo, en paljoa nimiä seuraile, tai paikkoja muistiin laita. Paikat näkee kuvien paikkatiedoista) eteenpäin Koblenziin menikin sitten maantie. Alkuun vähän pelkäsin, koska pientareita ei taas ollut ollenkaan. Eipä mitään pelättävää. Autoilijat ovat niin huomaavaisia. Tähän kun tottuu, niin Helsingissä jään auton alle päivässä.
Reini laski vähän, asfaltti oli hyvää, matka sujui. Tuulta riitti edestä ja takaa. Ajelin 25km reilun 30 keskarilla linnoja kuvaten. Sitten aamupalalle johonkin Bakeriehen. Hyvää oli. Samaa menoa, mutta rauhallisemmalla sykkeellä sitten Koblenziin asti. Keskustasta katsoin gepsistä leirintäalueen ja lähdin ajelmaan sinne. Keskustassa oli muitakin retkipyöräilijöitä menossa leirintäalueelle. Mm. tanskalainen Tina, joka oli reilun viikon pyörinyt Moselin alueella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti